Piiskasta puheeseen – kuritusväkivalta kasvatuksessa

Maailmassa on 39 valtiota, jotka ovat lailla kieltäneet lapseen kohdistuvan kuritusväkivallan harjoittamisen. Suomessa vanhempien kuritusoikeus poistettiin laista vuonna 1979 ja Suomesta tuli Ruotsin jälkeen toinen valtio maailmassa, joka kielsi lailla lapsen ruumiillisen kurittamisen. Laki säädettiin vuonna 1983 ja se tuli voimaan vuoden 1984 alusta.

Lasta tulee kasvattaa siten, että lapsi saa osakseen ymmärrystä, turvaa ja hellyyttä. Lasta ei saa alistaa, kurittaa ruumiillisesti eikä kohdella muulla tavoin loukkaavasti. Lapsen itsenäistymistä sekä kasvattamista vastuullisuuteen ja aikuisuuteen tulee tukea ja edistää.
Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 361/1983 1 §.

Myös Suomessa vuonna 1991 voimaan tulleen Lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan aikuisten tulee suojella lasta kaikelta ruumiilliselta ja henkiseltä väkivallalta. Lapsella on oikeus elää ilman väkivaltaa.

 

Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee

Lapsen ruumiillinen kurittaminen on kytköksissä yksilöllisten tekijöiden lisäksi vallitsevaan kasvatuskäsitykseen sekä asenteisiin. Historiallisesti katsottuna ymmärrys kurittamisen vahingollisuudesta sekä käsitys lapsen oikeudesta elää ilman väkivaltaa ovat nuoria. Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee -sananlasku kuvastaa pitkään vallinnutta ajatusta siitä, että lapsen kurittaminen oli yhtä kuin lapsen kasvattamista.

Kuten jo mainitsin, laissakin oli kirjattuna vanhemman kuritusoikeus vuoteen 1979 asti, mikä jo sanana kertoo siitä, että lapsen kurittamista pidettiin hyväksyttynä. Kurittamista ei nähty vihan tai välinpitämättömyyden osoituksena vaan oleellisena kasvatuskeino, jolla ilmaistiin lapsen tulevaisuudesta välittämistä. Vuosisatojen ajan lasten kurittaminen ei ollut ainoastaan hyväksyttyä vaan myös velvoitettua. Esimerkiksi 1700-luvulla lain mukaan vanhempien tuli sakkorangaistuksen uhalla kurittaa kiroilevaa lasta vitsalla ja 1800-luvulla vanhemman kuritustoimenpide piti olla todistettavissa esimerkiksi silminnäkijän kautta. 1900-luvulla ruumiillinen kurittaminen oli voimakkaan keskustelun alla, jota seurasi vuosisadan loppupuolella asenteiden murros; vähitellen yleinen suhtautuminen lapsen ruumiilliseen kurittamiseen alkoi kääntyä kielteiseksi.

Kasvatuskäsitykset ja -auktoriteetit ovat aikaan ja kulttuuriin sidottuja. Ne määrittyivät 1800-luvulla kirkon sekä sen edustajien ja 1900-luvun alkupuolella lääkärien toimesta. Vuosisadan edetessä kasvatuskäsitykseen vaikuttivat voimakkaammin humanistiset arvot ja lapsessa nähtiin kokonaisvaltaisemmin fyysinen, emotionaalinen ja kognitiivinen kehitys. Lääketieteen kehittyessä lapsen ruumiillinen hyvinvointi pystyttiin turvaamaan entistä peremmin, mikä mahdollisti myös lapsen henkinen ja sosiaalinen hyvinvoinnin tukemisen. 1900-luvulla syntyneet kehityslinjat ovat muokanneet perustan nykyiselle ymmärrykseen, turvaan ja hellyyteen perustuvalle kasvatuskäsitykselle, jossa rajat asetetaan piskaamisen sijaan puhumalla.

 

Kuritusväkivalta on väkivaltaa

Lasten kurittamista ei aina mielletä samanlaiseksi väkivallaksi kuin aikuiseen kohdistuva väkivalta. Tämä on merkittävä ongelma, joka väheksyy helposti kuritusväkivallan vahingollisuutta. Kun väkivallan kohteena on lapsi, voi jo vähäiselläkin voimankäytöllä olla vakavia seurauksia. Kuritusväkivalta on kaltoinkohtelun muoto, jossa ruumiillista tai henkistä väkivaltaa käyttäen vanhempi pyrkii aiheuttamaan lapselle kipua tai epämukavaa oloa rankaisuna tai lapsen käyttäytymisen säätelynä.  Kuritusväkivallan käsite tuli käyttöön Suomessa 2000-luvulla Lastensuojelun Keskusliiton (LSKL) aloitteesta ja sillä haluttiin korostaa kasvatuksen ja väkivallan eroa.

Tutkimukset ovat osoittaneet kuritusväkivallan olevan erittäin haitallista lapselle; se vahingoittaa lapsen kasvua ja luottamussuhdetta vanhempaan, lisää lapsen omaa aggressiivisuutta, luo turvattomuuden tunnetta ja voi aiheuttaa ongelmia lapsen sosiaalisissa suhteissa. Lisäksi se vaikuttaa kielteisesti muun muassa kognitiivisiin taitoihin, omatoimisuuteen, tunne-elämään, kokonaismotoriikkaan sekä tiedolliseen ja kielelliseen kehitykseen. Kokemukset heijastuvat mielenterveysteen negatiivisesti, jolloin ne ilmentyvät muun muassa masennuksena ja ahdistuksena. Myös kurituksessa käytetyllä henkisellä väkivallalla voi olla vakavia ja pitkäaikaisia seurauksia uhrille. Itse asiassa tutkimusten mukaan se on yhtä vahingollista lapsen kasvulle ja kehitykselle kuin ruumiillinen väkivalta. Ongelman vakavuudesta kertoo myös se, että lapsuudessa koettu raju kuritusväkivalta on todettu olevan merkittävä enne itsemurhille.

Tutkimukset osoittavat, että yksittäiset kuritusväkivaltaan lukeutuvat teot, kuten luunapit ja tukistaminen, ovat merkittävä riskitekijä kuritusväkivallan uudelleen harjoittamiseen sekä vakavampiin väkivallanmuotoihin. Väkivallan kierre jatkuu ja siirtyy sukupolvelta toiselle, kun lapsuudessa koettu kuritus siirtyy omaan kasvatukseen. Lisäksi lapsena väkivaltaa kokeneet hakeutuva usein aikuisina epätasa-arvoisiin ihmissuhteisiin, joissa väkivalta on monimuotoisesti läsnä. Erityisesti Etelä-Amerikkalaisissa tutkimuksissa on havaittu naisten kohdalla yhteys lapsena koetun kuritusväkivallan ja aikuisena koetun parisuhdeväkivallan välillä. Näin ollen voidaankin nähdä, että tehokas kuritusväkivallan ehkäiseminen on myös merkittävä lähisuhdeväkivallan ehkäisyn keino sekä merkittävä tapa rakentaa maaperä yhdenvertaisille ja väkivallattomille ihmissuhteille.

 

Asenteiden vaikutus

Äiti sanoi, että pojan on itse haettava vitsa. Pieni poika lähti ulos ja viipyi poissa pitkään. Lopulta hän palasi takaisin itkien ja sanoi: - En löytänyt mitään risua, mutta tässä on kivi, jolla voit heittää minua. Silloin alkoi äitikin itkeä, sillä hän näki äkkiä kaiken lapsen silmin…
Astrid Lindgrenin Niemals Gewalt -puhe vuonna 1978

Heikki Sariolan LSKL:lle tekemän tutkimuksen mukaan kuritusta koskevien asenteiden muutos kolmessakymmenessä vuodessa (1981–2012) on ollut merkittävä. Vielä vuonna 1981 lähes puolet suomalaisista hyväksyi kuritusväkivallan käytön, mutta vuoteen 2012 mennessä hyväksyjien määrä oli vähentynyt kolmekymmentä prosenttiyksikköä. Sariola puhuu “historiallisesta käänteestä”, jossa koko kasvatusperinne on muuttunut entistä väkivallattomammaksi. Kuitenkin, kun kuritusväkivallan harjoittamisen kieltämisestä on yli kolmekymmentä vuotta, sitä ei olla saatu kitkettyä kokonaan yhteiskunnastamme pois. Poliisiammattikorkeakoulun erikoistutkija Noora Ellosen mukaan tähän merkittävimmin vaikuttavat tekijät ovat asenteiden lisäksi tarvittavan tuen puute.

Tänä syksynä julkaistusta LSKL:n Piiskasta jäähypenkkiin -selvityksestä käy ilmi, että 81 % vastaajista ei hyväksy kuritusväkivallan harjoittamista, mutta 41 % on joskus turvautunut johonkin sen muotoon, kuten tukistamiseen, sormille näpäyttämiseen, läimäytykseen, piiskaamiseen tai väkivallalla uhkailuun. Selvitys tukee myös aiempia tutkimustuloksia, joiden mukaan naiset kohdistavat enemmän väkivaltaa lapsiin kuin miehet, vaikka pienempi osa naisista (8 %) hyväksyy ruumiillisen kurittamisen kasvatuskeinona kuin miehistä (18 %).

Kuten muukaan lähisuhdeväkivalta, kuritusväkivaltakaan ei tunne sosiaaliluokkarajoja, vaan sitä on harjoitettu ja harjoitetaan kaikenlaisissa perheissä. Vuoden 1984 lakiuudistuksen myötä kuritusväkivalta saatiin kitkettyä ensiksi korkean sosioekonomisen aseman perheistä pois, mutta valitettavasti muutos ei ole ollut pysyvä. Ellonen nostaakin esille, että kuritusväkivallan harjoittamiseen vaikuttavat ennen kaikkea stressin ja väsymyksen kaltaiset tekijät. Tässä näkyy selvästi myös asenteiden ja toimintatapojen ristiriita; vanhemmat, jotka eivät hyväksy kuritusväkivaltaa, ajautuvat silti harjoittamaan sitä. Näissä tilanteissa korostuvat vanhemmuuden keinojen puutteet, joiden taustalla saattaa vaikuttaa se, että omasta lapsuudesta ei löydy vaihtoehtoisia malleja kurittamisella. Näin ollen vanhemmat jäävät tilanteissa umpikujaan, joissa ei löydetä väkivallattomia ratkaisuja.

 

Turvallisen kasvuympäristön takaaminen

Keskeistä lasten turvallisen kasvuympäristön luomisessa ovat perheiden varhaisen tuen tarpeiden kartoittaminen sekä niihin vastaaminen. Näiden palveluiden saanti on monin paikoin erittäin huonoa ja esimerkiksi kuntien kustantama kotipalvelu on vähentynyt rajusti viime vuosikymmenien aikana. Kun vuonna 1990 kodinhoidon apua sai 50 000 lapsiperhettä, vuonna 2010 määrä oli romahtanut 9 000:een. Tarvitaan tukea siihen, että asenteiden myönteinen kehitys heijastuu toimintatapoihin, jotta kaikki lapset saisivat elää ja kasvaa turvallisessa ympäristössä. Lastensuojelulla on keskeinen rooli lasten väkivallalta suojaamisessa sekä turvallisen kasvuympäristön toteutumisen takaamisessa. Yhteiskunnassamme perheen yksityisyys ei saa mennä lapsen turvallisuuden edelle.

Vaikka asenteissa onkin tapahtunut merkittävä muutos, edelleen lähes viidesosa suomalaisista aikuisista hyväksyy kuritusväkivallan harjoittamisen. Asenteiden muuttamisessa on edelleen työtä tehtävänä, minkä lisäksi tarvitaan yhteiskunnalta riittävästi varhaista tukea ja matalan kynnyksen palveluja. Olisi myös tärkeää luoda kulttuuri, jossa kaikki pysyvät hyvässä mukana, eikä kukaan jäisi vanhemmuuden kysymysten kanssa yksin. Suomen historiasta löytyy lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka lasten hyvinvointiin on panostettu. Tässä hetkessä ja tulevaisuudessa onkin syytä pohtia, millaisin keinoin lasten hyvinvointi ja turvallinen kasvuympäristö taataan. Pelkät yhteiskunnalliset ponnistukset eivät riitä, vaan niiden lisäksi tarvitaan myös yhteisöllisyyttä, jossa lähimmäiselle tarjotaan apua ja tukea.

 

Nea Lehto
Varsinais-Suomen Lastensuojelujärjestöt ry
Kirjoitus on kolmas osa 100-vuotias Suomi lapsen silmin -artikkelisarjaa.

 

 

 

 

Kuva: Surumielinen katse, savupirtin lapsia 1928–1930. Kuvaaja Esko Aaltonen. Museoviraston kuvakokoelmat, Kansantieteen kuvakokoelma.

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta:

Husa, Sari 1996: Lapsen ruumiillinen kurittaminen – pedagoginen ja juridinen näkökulma. Lisensiaatin tutkimus, Jyväskylän yliopisto.

Hyvärinen, Sauli 2017: ”Piiskasta jäähypenkkiin – Suomalaisten kasvatusasenteet ja kuritusväkivallan käyttö 2017”. Lastensuojelun Keskusliitto, Helsinki.

Häggman, Kai 1994: Perheen vuosisata perheen ihanne ja sivistyneistön elämäntapa 1800-luvun Suomessa. Historiallisia tutkimuksia 179. SHS, Helsinki.

Ellonen, Noora 2014: "Kuritusväkivallan kitkemistä hidastavat asenteet ja perheiden tuen puute".  s. 54–55. Lapsiasiavaltuutetun vuosikirja 2014: Eriarvoistuva lapsuus Lasten hyvinvointi kansallisten indikaattoreiden valossa. Lapsiasiavaltuutetun toimiston julkaisuja 2014:3.

Sariola, Heikki 2012: Kuritusväkivaltaa koskevat asenteet ja lapsiin kohdistuvan väkivallan kehitystrendejä Suomessa. Lastensuojelun Keskusliiton Taloustutkimuksella teettämän kyselyn tulokset. Lastensuojelun Keskusliitto, Helsinki.

Sosiaali- ja terveysministeriö 2010: ÄLÄ LYÖ LASTA! Kansallinen lapsiin kohdistuvan kuritusväkivallan vähentämisen toimintaohjelma 2010-2015. Sosiaali- ja terveysministeriö, Helsinki.