Ihminen tarvitsee lauman

Lapsen oikeuksien kunniaksi järjestetyssä tilaisuudessa 19.11.2021 pohdimme, miten voisimme turvata aivan jokaisen lapsen oikeuden hyvään kohteluun ja myös velvollisuuden kohdella muita hyvin. Olisi luullut, että päädymme toistelemaan, kuinka lasten ja nuorten tunnetaidot ovat hukassa – kuinka lapsille pitää tarjota yhä enemmän valmennusta tunne-, vuorovaikutus- ja ryhmätyötaidoissa sekä kehittää heidän metakognitiivisia kykyjään ja valmiuksiaan kohdata itsensä ja muita ihmisiä.

Helsingin yliopiston professori Kristiina Brunila johdatteli panelistimme – lasten- ja nuorisopsykiatrian erikoislääkärin ja kehityspsykiatrian dosentin Linnea Karlssonin, päiväkodin johtajan ja lastensuojelun ja varhaiskasvatuksen asiantuntijan Sami Luodon, psykologian tohtorin ja erikoistutkijan Virpi Pöyhösen sekä VS-FinFamin toiminnanjohtajan Milla Roosin – toiseen suuntaan. Hän kysyi, mitä yhteiskunnassa ja etenkin kasvatusjärjestelmässä tapahtuu, ja mihin sijoittuvat nämä monet ongelmat, joista yhä useampi lapsi ja nuori kärsii. Jos yhä useampi tarvitsee valmennusta pysyäkseen mukana ihan tavallisessa elämässä, voiko ongelma sijaita yhteiskunnassa?

On olennaista tietää, missä ongelma sijaitsee. Jos ongelma sijaitsee yksittäisten lasten ja nuorten ominaisuuksissa, piirteissä ja taustoissa, siihen voidaan puuttua valmentamalla heitä. Brunila kuitenkin ehdotti ongelman sijaitsevan yhteiskunnassa, sen rakenteissa, käytännöissä ja kasvatusjärjestelmässä.

Kasvatusjärjestelmän kehitys liittyy laajemmin globaaliin koulutuspolitiikkaan, joka on sidottu talouspolitiikkaan. Kasvatus ja koulutus ovat markkinaistuneet, yksityistyneet ja kaupallistuneet, ja niitä on alkanut ohjata markkinoiden arvot: sivistys, oppiminen ja demokratia ovat väistyneet kyvykkyyden, osaamisen ja työllistettävyyden tieltä. Tavoitteeksi on muodostunut tuottaa kulutus- ja työkykyä, joka kiteytyy itsenäisessä ja itsevastuullisessa yksilössä, joka kantaa (päämäärätietoisesti ja mielellään intoa puhkuen) selässään rakenteiden ongelmat, johtuvat ne sitten rasismista, seksismistä tai muusta rakenteellisesta eriarvoisuudesta. Polvien pettämisen hetkellä tämä yksilö opetetaan kääntymään yhä uudelleen itseensä muokatakseen asenteitaan, ominaisuuksiaan ja kyvykkyyttään – vika on hänessä, joten sen korjaaminen on hänen vastuullaan.

Lasten ja nuorten yhä suurempi ahdistuminen ei ehkä olekaan niin yllättävää?

Yhteiskunnallisten rakenteiden muuttaminen tuntuu vaikealta. Allekirjoittanut yhteiskuntatieteilijä halusi jo heittää hanskat tiskiin päästäkseen suorittamaan seuraavaa suoritusta, kun panelistimme aloittivat ongelmanratkaisun pohtimalla, mitä ihminen tarvitsee kasvaakseen ja kehittyäkseen. Huomattiin, että monet lapsen kasvua tukevat rakenteet – aikuisten pysyvyys, pienet ryhmät, arkielämän jatkuvuus, perheen saama aineellinen ja sosiaalinen tuki, perheenjäsenten terveys, kasvokkainen vuorovaikutus ja ymmärryksen saaminen muilta – rakoilevat.

Useimmat meistä ymmärtävät, että kieli muokkaa todellisuutta, jossa elämme. Tietynlaista puhetapaa toistamalla ihminen saadaan uskomaan, että kilpailu on luonnollista, ja että ihminen on itsensä ja ominaisuutensa omistava, toisista ihmisistä, muunlajisista ja luonnosta erillinen yksilö, jonka arvo määräytyy kilpailussa. Todellisuus ei silti ole muuttunut siltä osin, että ihmisestä olisi tullut tuo kaikkivoipa ja itseriittoinen olento. Ihminen on yhä laumaeläin, joka ei osaa edes kasvaa ihmiseksi ilman muita ihmisiä. Jos ihminen jää ilman laumaa, hän kokee kipua. Ilman muiden ihmisten tukea hän kuolee stressiin.

Paneeli totesi, että ihminen tarvitsee lauman ja lauma empatiaa toimiakseen. Empatian resepti on onneksi yksinkertainen: tarvitaan kasvokkaista vuorovaikutusta, katsekontaktia ja sosiaalista tukea vaikealla hetkellä. Sopivassa määrin tarvitaan myös vaikeuksia – kaikkein etuoikeutetummista ihmisistä ei tule empaattisia.

Tilanne alkoi näyttää valoisalta. Ihminen tarvitsee sitä, mitä jokainen toinen ihminen voi hänelle tarjota: kuuntelua, ymmärrystä, kohtaamista. Kohtaaminen ei (periaatteessa) maksa mitään, se ei kuluta luonnonvaroja eikä kasvata hiilijalanjälkeä. Miksi me emme kaiken päivää kohtaisi toisiamme?

Yhä harvemmalla vanhemmalla, työntekijällä ja läheisellä on kuitenkin aikaa ja varaa kohdata. Meidän aikamme menee muuhun. Me suoritamme, tuotamme, kasvatamme lisäarvoa ja raportoimme. Sellaisella yhteiskunnalla, jossa ei ole varaa kohtaamiseen, ei ole hääviä tulevaisuutta. Miksi emme yhdessä muuttaisi sitä, kun kerran jo tiedämme, mitä pitää tehdä?

Katja Keisala

Kirjoittaja on on yhteiskuntatieteiden tohtori, joka opettaa Tampereen yliopistossa kasvatustieteitä. Keisala juonsi Lapsen oikeuksien päivän tilaisuuden 2021.